Pitkästä aikaa! Kuulumisia ja jatkoa.

Tasan vuosi sitten saavuin Australiaan. Opetuslapseuskouluni oli juuri alkamassa. Puoli vuotta meni ensin opiskellen Sydneyssä ja sitten aktiossa Etelä-Afrikassa ja Thaimaassa. Elokuussa palasin takaisin Suomeen ilmeisesti jollakin tapaa muuttuneena. Sillä ensi viikolla lähden puoleksi vuodeksi Argentiinaan.

Mutta ennen tulevaa, tehdään katsaus kuuteen kuukauteeni Suomessa.

Elokuussa palatessani Suomeen sain nauttia viikonlopun verran helteestä, jota suomalaiset olivat kärsineet koko kesän. Siihen yhteen viikonloppuun ne omat helteeni jäivätkin ja syksy alkoi tehdä tuloaan.

Palasin asumaan vanhemmilleni, mikä oli varsin helppo vaihtoehto velkaantuneelle maailmanmatkaajalle. Kuukauden päästä paluustani aloitin työt vanhassa työpaikassani. Tällä kertaa sain onneksi täyspäiväistä työtä, sillä toimipaikkani ja toimenkuvani muuttui hieman. En voi kuin olla kiitollinen siitä, kuinka helposti työnsaanti sujui tällaisena aikana, jona se ei todellakana ole itsestäänselvyys.

Paluu seurakuntaani oli mahtava. Omat unelmani ja nuorisopastorimme näyt nuorta seurakuntaamme kohtaan natsasivat täysin. Juuri kun itse halusin ottaa enemmän vastuuta, hänen sydämellään oli luoda uusia rakennelmia nuorteniltojen rakennukseksi. Puoli vuotta olenkin saanut yhdessä muiden varttuneiden nuorten kanssa olla suunnittelemassa nuorteniltojamme, hartauksia, toimintaa yms. Eniten olen ollut näkyvillä nuorteniltojen juontajana sekä house bandissa koskettimia soitellen. 

 

Seurakuntamme nuortenillasta. (Kuva otettu vuosi sitten.)

 

Pian palattuani seurakuntamme poikatyöntekijä otti yhteyttä ja kysyi, olisiko minulla kiinnostusta aloittaa break dance -opetus seurakunnassa. Aloin rukoilla asian puolesta ja varmuus asiaan sen kuin vain kasvoi. Loputkin epäilykset katosivat, kun ensimmäisenä Gospel Break Dance -kertana paikalle oli saapunut yli 30 poikaa..! Uskomatonta? Joten muistakaa olla varovaisia rukouksissanne, Jumala kuulee ne..! ;)

 

Pohja tekemääni mainokseen.

Break dance -opetuksen olenkin kokenut yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni tämän puolen vuoden aikana. Olen tutustunut niin moneen paikkakuntamme poikaan, joilla ei ehkä muuta kontaktia seurakuntaan olekaan. Uskon olleeni hyvä esimerkki heille. Treenien lomassa olen kertonut heille omasta elämästäni, uskosta, rukouksesta ja Raamatusta. Olen pitänyt kuitenkin pääpainon sillä, että kuuntelen jätkiä ja että yhdessä pohdimme kiperiäkin kysymyksiä: kuka on kova jätkä, miksi toisia kiusataan ja mikä meistä tulee isona.

Joulukuussa sain maksettua vanhemmille loputkin rahat, jotka olin heille velkaa Opetuslapseuskoulustani. Tammikuun alussa maksoin myös VISA-laskuni. Eli vihdoinkin olin plussan puolella! Tästä syystä aloin hieman vakavammin miettiä, että minneköhän sitä seuraavaksi suuntaisin. Olin Suomeen paluustani lähtien haaveillut uudesta reissusta ulkomaille, todennäköisesti Missionuorten puitteissa.

Huomasin, että monet kiinnostavat koulutukset olivat juuri alkaneet tammikuussa, eli niitä pitäisi odottaa vielä vuosi. Eräs Missionuorten koulu alkaisi kuitenkin helmikuussa, eli reilun kuukauden päästä (= "aivan liian aikaisin" sekin.) Otin kuitenkin yhteyttä kouluun ja kyselin hieman sen sisällöstä yms. Lähteminen alkoi jo kutkuttaa kun kuulin koulun taidepainotteisesta sisällöstä. Mutta eihän minulla ollut rahaa. Olin juuri vasta maksanut velkani. No ehkä tilanne olisi valoisampi jos myisin autoni? Mutta kuka senkään nyt ostaisi. Liian vaikeaa. Yön pimeinä tunteina kuitenkin huokaisin Jumalalle, että jos Hän minut siihen kouluun haluaa, niin vieköön sitten, että en minä esteenäkään halua olla. 

 

Rukoustani seuraava päivä (tasan kuukausi sitten) oli aivan tavallinen päivä. Koulussa opiskelin Photoshoppia (oppisopimuksella nettisivujen tekoa pari päivää kuussa). Pääsimme koulusta aikaisin ja kolmen jälkeen lähdin ajelemaan kotiin. Runsaasta lumesta johtuva ruuhka lievitti kaupungin laidalla ja vihdoin pääsin ajamaan rajoitusten mukaan: 70km/h. 

Yhtäkkiä tajusin, että kaistalleni työntyi varoituskolmion takaa toisen auton nokka. Se oli aivan liian lähellä, joten jarruttaminen ei olisi enää auttanut. Ei auttanut kuin nopeasti vaihtaa vapaalle kaistalle, etten törmäisi autoon. Toinen kaista oli kuitenkin luminen, sillä päivän aikana oli satanut jälleen kymmenisen senttiä lunta. Menetin auton hallinnan ja törmäsin tien laidassa olevaan kaiteeseen. Ehdin tajuta, että nyt se oli kyllä auton menoa ja ehkä minunkin. Huusin kolme kertaa: JEESUS! ... JEESUS!

... JEESUS! Kolmannen kerran huudettuani tajusin roikkuvani turvavyöstäni kohti autoni kattoa. "Olen hengissä, olen kunnossa." ajattelin. Pelkäsin jääneeni keskelle moottoriliikennetietä ja suljin silmäni odottaen jonkun törmäävän minuun. Mutta mitään ei kuulunut. Sammutin mankan, joka yhä soitti täysillä TobyMacin Diverse Cityä ja laitoin hätävilkut päälle.  

Autosta kaivauduttuani kuulin perässäni tulleilta, että olin mennyt autollani puolitoista kierrosta katon kautta ympäri. Parit ikkunat olivat menneet rikki, samoin takalasi. Sylkäisin lasinsirpaleen suustani, niitä oli kaikkialla. Ambulanssin väki tutki minut, muttei huomannut mitään muuta vammaa kuin pienenpienen verinaarmun pikkurillissäni. Mieleeni muistuivat Jeesuksen sanat: "Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. " 

 

Autoni korjaamon pihassa. Rest In Pieces.

 

Olin siis säilynyt hengissä, vammoitta ja terveenä. Kenellekään muullekaan ei onnettomuudessa ollut käynyt mitään. Ainut vahinko kolarissa oli autoni, joka lepäsi katollaan moottoriliikennetien sivussa. Onnettomuuspaikalle oli onneksi jäänyt myös kolmion takaa tielleni tullut kuski. Hän myönsi reilusti virheensä ja teki myöhemmin vahinkoilmoituksen tapahtuneesta vakuutusyhtiöönsä.

Ihmettelin aika paljon koko tapahtumaa. Kuinka kaikki voi tapahtua niin nopeasti, niin arvaamatta. Ja kuinka mitään ei kuitenkaan tapahdu ilman Hänen sallimustaan. Olin 100% varma, että vaikka minulta oli lähtenyt kontrolli autooni, Jumala ei ollut hetkeksikään menettänyt kontrollia, vaan tämä kaikki oli Hänen suunnitelmaansa. Sanat eivät riittäneet kiittämään Jumalaa elämästäni, terveydestä, perheestä, ystävistä, kyvystä liikkua... Ymmärsin, että jokainen päivämme todella on lahjaa. Ja päätin, että aion myös elää elämäni sen mukaisesti: tuoden kunniaa lahjan antajalle jokaisena päivänäni.

Ambulanssissa kirjoitettiin tuollainen paperi.

 

Pian kolarin jälkeen olin yhteydessä kouluuni Argentiinaan, kerroin kolarista ja ilmoitin, että olen tulossa kouluun kuukauden päästä. He rukoilivat puolestani ja hyväksyivät minut sisään ennen kuin olin edes lähettänyt virallista hakemusta. Ostin lentoliput luottotililtäni, jonka laksun olin muutama viikko takaperin maksanut. Noin viikko sitten tästä päivästä sain autoni lunastusrahat. En voi valittaa, sillä summa on suurempi kuin millä auton ostin kaksi ja puoli vuotta sitten. Tiistaina kävin pankissa ja nostin tilini tyhjäksi dollareina: juuri tarpeeksi kattamaan koulumaksut.

Tietenkään en voinut vastustaa kiusasta ja vähän räpsiä kuvia, kun kerrankin sitä rahaa on..! Vaan eipä kauaa! :)

 

Toissapäivänä, perjantaina, lopetin työt ja torstaina lentoni lähtee kohti Argentiinaa. Näin on puoli vuotta taas kulunut ja uudet seikkailut kutsuvat. Aikani täällä Suomessa ei missään nimessä ole mennyt hukkaan, vaikka se eroaakan reissaamisesta. Puolen vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä, kipeiden pettymystenkin ansiosta. Hengellinen sodankäynti ja kristityn kilvoitus ovat olleet arkipäivää, eikä haavoittumisilta ole vältytty. Huomaan kuitenkin kasvaneeni niin, etten enää suostu sen masennuksen ja häpeän alle, jossa ennen Opetuslapseuskouluani elin.

Joka-aamuiset rukoushetkeni ovat luoneet uskonelämälleni vakaan pohjan. Joka aamu saan aloittaa Jumalaa kuunnellen ja Hänen tahtoonsa nöyrtyen. Tätä samaa suosittelen jokaiselle lukijallenikin. Hiljentykää päivittäin kuuntelemaan Jumalaa ja kysymään Hänen tahtoaan. Hyvä tapa kantaa kuivimmankin autiomaakauden yli.

 

Vielä yksi raamatunkohta, jonka tahdon jakaa: Be still, and know that I am God: I will be exalted among the nations, I will be exalted in the earth. (Psalm 46:10)

 

Alkavasta koulutuksestani toivottavasti pian lisää infoa ja tarinaa!

Kiitosaiheita:

- Elämän lahja. Selviäminen kolarista sekä kaikki päivät, jotka olen saanut saanut.

- Sain break dance -ryhmälleni sijaisen, vaikken olisi ikinä uskonut..!

- Jumala ei ole päästänyt hetkeksikään minusta irti tämänkään puolen vuoden aikana!

Rukousaiheita:

- Lähtövalmistelut. En ole ehtinyt tekemään niitä juuri lainkaan.

- Uuden break dance -ohjaajan ja koko ryhmän puolesta!

- Nuorteniltoihin uusia vastuunkantajia tilalleni ja viisautta heille.